Kolmiomittaustekniikka

Kolmiomittauksiin kuului kolme mittausoperaatiota, joista näkyvin ja tunnetuin oli nimenomaan kolmioiden kulmien mittaaminen. Siinä käytettiin kolmiomittaustorneja. Kolmiomittaustekniikka oli käytössä geodeettisissa mittauksissa aina 1980-luvulle asti, kunnes satelliittipohjaiset mittausmenetelmät syrjäyttivät sen.

Kolmiomittaus perustui etäisyyden mittaamiseen kulmahavaintojen avulla. Jotta tämä oli mahdollista, piti ensin yhden kolmion yhden sivun pituus mitata maastossa. Toinen mittausoperaatio oli suoran rakentaminen maastoon. Se oli pari kilometriä pitkä linja eli perusviiva, jonka pituus määritettiin tarkasti. Tästä perusviivasta määritettiin erillisen suurennusverkon avulla ison kolmion sivunpituus. Kun yhden kolmion yhden sivun pituus tunnettiin, pystyttiin etenemään kolmio kolmiolta pelkillä kulmahavainnoilla.

Kolmas tarvittava mittausoperaatio oli tähtitieteellinen paikanmääritys. Tähtien avulla pystyttiin määrittämään kohteen sijaiti eli mittauspisteen leveys- ja pituuspiiri.

Pohja kartoitustyölle

Kolmiomittauksen alkuperäinen tavoite oli selvittää maapallon täsmällinen muoto ja mitat. Struven ketjun mittaustulokset ovatkin yllättävän tarkkoja. Sen perustavaa laatua olevia tuloksia on käytetty monissa tieteellisissä tehtävissä. Myöhemmin se on toiminut malliesimerkkinä kolmiomittaustekniikasta ja antanut hyvän pohjan myöhemmille kartoitustöille niin Suomessa kuin muissakin maissa.

Suomessa Struven ketju yhdisti pohjoisen ja etelän kolmiomittausketjut toisiinsa yli sadan vuoden ajan aina 1960-luvulle saakka, jolloin Maanmittauslaitoksen kolmioketjut eivät vielä kattaneet koko maata.

Myöskin monessa muussa maassa ketjun pisteistö on luonut pohjan käytännön kartoitustyölle. Tähän on ollut hyvät mahdollisuudet erityisesti siitä syystä, että koko työ on erittäin tarkasti dokumentoitu. F.G.W. Struve julkaisi vuonna 1860 ranskankielisen teoksen Arc du méridien de 25° 20' entre le Danube et la Mer Glaciale mésure depuis 1816 jusqu'en 1855.